sunnuntai 17. marraskuuta 2019

.

Historian havinaa

Ruokolahden kirkkovenematkoista

Ruokolahden seurakunnassa vietettiin elokuussa vuonna 1952 vanhan kelotapulin 200-vuotisjuhlaa. Tilaisuuden kunniaksi on painettu pieni kirjanen, jossa on piispa Martti Simojoen ja kirkkoherra Arvi Kujalan tervehdys sekä piispan vierailuohjelma. 

Kirjaseen on koottu lisäksi historiatietoa seurakunnasta. Julkaisemme artikkelin Ruokolahden kirkkovenematkoista. Kirjoittajan nimeä ei kertomuksessa mainita, joten kirjoittajasta ei ole varmuutta. Asiantuntijoiden mukaan kirjoittaja voi olla Eino Pätilä tai Maija Vohlonen. 
Väliotsikot on lisätty lehteä taitettaessa. 

Kertojat elivät vielä

Ruokolahdella elää vielä monia vanhuksia, jotka hyvin muistavat pitkät, Saimaata, Kärinkiä ja Immalanjäveä kiitäneet kirkkoveneet, jotka sunnuntaiaamuisin viime vuosisadalla kiidättivät juhlapukuista kansaa, nuorta ja vanhaa, pitäjän kirkolle. Maanviljelijä Antti Tiilikainen Junnikkalasta, herastuomari Antti Lifländer Kuokkalmmilta ja maanviljelijä Tuomas Sikiö Hännilästä ovat muitten ohelle kirjoittajalle niistä kertoneet, ja tämän perusteella seuraava esitys on syntynyt. 

Ruokolahden rajamailla olevista kylistä aina on ollut pitkä ja vaikeakulkuinen matka kirkolle. Siitä huolimatta oli ennen Saimaan laivakulun ja tämän vuosisadan linja-autoliikenteen alkua kirkossakäynti paljoa vilkkaampaa kuin nykyään. Pitkät matkat eivät olleet kenellekään esteenä ja vain talonvartija, kotimies, jäi joukosta pois. 

Matkaan jalkaisin

Aamuvarhain, jo ennen auringon nousua tuli Kekäleenmäestä lähtö soutaen pikkuveneillä Junnikkalan rantaan, mistä noin puoli viiden ajoissa alettiin jalkaisin taivaltaa Utulaan, Metelniemeen ja Riutniemeen, josta kirkkoveneet ainakin jo 1600-luvulta alkaen erään löytämäni tiedon mukaan ovat lähteneet. Ne olivat pitkiä, suurimmat 7-airoparisia. Väkeä mahtui kuin linja-autoon: toisten tietojen mukaan 70, toisten 35 - 40 henkeä. Soutajat, tavallisesti naiset, asettuivat penkille neljä rinnan niin, että yhtä airoa souti aina kaksi. Miehet pitivät perää. Matkan jouduttamiseksi oli veneissä kaksi purjettakin, pienpurje ja isopurje. Kokassa ja perällä istuivat äidit lapsineen ja eväskontteineen ja sinne oli pantu myös naisväen kirkkopuvut. 

Eväät syötiin rannassa

Puoli kuusi koitti lähdön hetki kahdelle veneelle Utulan rannasta. Matkan varrella liittyi mukaan saarelaisten kolme venettä, nimittäin Soinilan yksi ja Hännilän kaksi, ja silloin alkoi kilpailu Haapaveden selällä, kuka ensiksi ennättäisi Rasilan kirkkorantaan, Koirlahteen. 
Noin kymmenen kilometrin päässä Leikkaansärkän luona tapahtui soutajien vaihto siten, että laidassa soutaneet siirtyivät keskemmälle ja keskellä istuneet vuorostaan laitaan. Sellaiset nimet kuin Muuttosaari, Muuttoniemi, Muuttosärkkä ovat vieläkin muistona entisillä kirkkovenematkoilla soutajien kesken tapahtuneista vaihdoista. 
Se vene, joka oli kilpasoudussa hävinnyt, tahtoi saada seuraavana pyhänä vahingonkorvausta ja viikolla kutsut ja sanat kiersivät niissä taloissa, missä tiedettiin olevan hyviä soutajia. Silloin eivät naiset useinkaan lähteneet mukaan. 
Matka Saimaata pitkin kesti kolme tuntia ja puoli yhdeksältä oltiin perillä. Rannassa levättiin hetken, syötiin eväät, naiset panivat kansallispukunsa, liinaviitan ja mustan hameen päälleen, kengät jalkaansa ja niin oltiin valmiina jalkaisin kulkemaan loppumatka, jotta hyvissä ajoin oltiin perillä. Kirkonmäellä tavattiin sukulaisia, kuultiin uutisia ja vaihdettiin tervehdyksiä sukulaisten ja tuttavien kesken. 

Suotuisat tuulet jouduttivat matkaa

Kuokkalammilta lähdettiin kirkolle kello 7 aamulla. Aluksi soudettiin järven yli, sitten kuljettiin jalan kannaksien yli Puntalaan ja Käringin rantaan, jossa kolme kirkkovenettä odotti soutajia. Niissäkin oli 7 airoparia sekä pien- ja isopurje. Matkaa Kärinkiä pitkin ei kertynyt kuin 4 kilometriä, mikä hyvän tuulen vallitessa soudettiin 20 minuutissa, mutta huonolla säällä meni puolituntinen. Käringin Kirkkorannassa panivat naiset kengät jalkaansa, ja kirkkoväki oli perillä ennen Jumalanpalveluksen alkua. 
Jäppilänniemestä soudettiin Immalanjärven yli veneillä, kuljettiin harjun yli Kaukopään rantaan, mistä toisilla kirkkoveneillä jatkettiin matkaa. Immalanjärvellä oli muuten käytössä viimeinen kirkkovene, Utulasta ostettu. 

Veneet kuuluivat kinkeripiireille

Kirkkoveneet olivat pienen omaisuuden arvoisia. Siksi monilla kylillä oli yhteinen vene. Tämä joko ostettiin sellaisenaan tai teetettiin venekunnan varoilla. Venekunnat olivat muodostettu kinkerikuntien pohjalla, ja siihen talot kuuluvat määräsuuruisina osakkaina riippumatta talojen suuruudesta. 
Osuus laskettiin airon mukaan ja kustannukset samoin. Puumalan puolella olivat Toikat hyviä veneentekijöitä ja Ruokolahdella Eemeli Sinkkonen sekä vielä eräs Heikki-niminen mestari Rehulassa. 
Kirkkoveneeseen tarvittavat puut valikoitiin tarkoin. Niiden tuli olla niin pitkiä, että laitapuut ulottuivat kokasta perään. Laudat tehtiin käsisahalla. Puumalan puolelta tultiin usein Ruokolahdelle hakemaan pitkiä laitapuita. 
Yhteisesti tervattiin veneet keväisin ensimmäisen ahavan aikoihin. Erikoista määräpäivää ei ollut, vaan joku venekunnan ukoista lähetti sanan toisille. Keneltä airo katkesi soutaessa, teki uuden ilman että siitä erikseen mainittiin. Toisinaan, varsinkin loppuaikoina, maalattiin laidat joko valkoiseksi tai sinisiksi. Olipa saarelaisten veneillä nimetkin, Kauno ja Sinkkonen. Ikää oli kirkkoveneillä noin parikymmentä vuota hoidosta riippuen. Utulassa ei ollut mitään erikoista venekatosta, vaan veneet saivat lojua rantahietikolla. Viimeinen Ruokolahden kirkkoveneistä ränsistyi Tuomaalan rannassa vielä pari vuotta sitten. ”Mauri oli tehnyt tehtävänsä”. 

Mennyttä romantiikkaa

Saimaan laivaliikenne teki lopun kesäisistä kirkkovenematkoista. Minkä uljaan ja värikkään näyn  veneet ovatkaan tarjonneet kiistäessään kilpaa soudun täsmällisen rytmin säestämän pitkin sinisiä aaltoja. 
Kirkkoveneitten vaikutusta monessa asioissa ei sovi väheksyä. Ensiksi niillä oli suuri sosiaalinen merkitys. Mikä kasvattikaan paremmin yhteistunnetta, yhteenkuuluvaisuutta kuin yhteisen kirkkoveneen hankkiminen, yläpito ja pienoinen kilpailu siitä, kenen vene oli paras ja joutuisin. 
Mutta ei siinä kyllin. Säännölliset, yhteiset matkat keräsivät kansaa kirkolle enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, eikä matkan pituutta tai rasitusta otettu huomioon. Niin tuli kirkko ruokolahtelaisille rakkaaksi paikaksi, ja varmaan seurakunnan paimenetkin iloiten ovat antaneet Jumalansanan kaikua saarnastuolista täysilukuiselle kuulijakunnalle. 
Laiva-, hevos- ja autokyydit eivät koskaan missään muodossa ole pystyneet korvaamaan kirkkoveneitten romantiikkaa.

Kuva: Tämä valokuva on seurakunnan arkistossa. Aiemmin se oli laitettu hautausmaatoimiston seinälle. Kuva on otettu viime vuosisadan alkupuolella rakennuksista päätellen.