lauantai 16. marraskuuta 2019

.

Lihaskuntoa ja mielenrauhaa meloen

 

 

Ensimmäiset vedot halki laineiden, ja mieleni valtaa epäusko – olemme lähteneet melomaan yli 20 kilometrin reittiä, ja hartianseutua alkaa poltella jo muutaman sadan metrin jälkeen. Miten tästä selvitään?

Palataanpa ajassa taaksepäin, alkuvalmisteluihin. Kun Ruokolahden retkeilyreitti alkoi olla minulle ja avomiehelleni jo tuttu, päätimme vuorata kajakin ja kokeilla yön yli melontaretkeä. Kattotelineet löytyivät autoon, samoin kuljettaja, joka veisi meidät ensin lähtöpaikalle Savonkaitaan ja hakisi pois toisesta kohdasta seuraavana päivänä. Ruokolahden Rajulta saimme kajakkikaksikon, pelastusliivit ja kartan. Sitten vain matkaan!

Kajakki ei tunnu yhtään niin huteralta kuin muistelin. Olin aiemmin melonut vain meressä ja silloin aallokko oli melkoinen. Nyt keli vaikuttaa hyvältä ja onneksemme alkumatkaan sattuu vielä myötätuulta. Kajakissa kelluminen tuntuu hauskalta, mutta itse melominen, se olikin sitten rankempaa kuin muistelin.

Jokiosuuden jälkeen seuraavalle selälle tullessa tuuli on yltynyt melkoiseksi, tällä kertaa vastatuuli. Melominen käy kokoajan rankemmaksi. Vesi pärskyy. Alkaa kuulua kohinaa kun lähestymme Kemppilän Myllykoskea. Siitä kajakki on kannettava Jukajärven rantaan. Kajakki painaa kuin synti. Alkaa sataa. Tämähän tästä puuttui. Kannamme ensin tavarat rantaan ja sitten haemme kajakin. Puolen tunnin päästä pilvet alkavat väistyä ja aurinko paistaa. Aurinko kuivattaa kastuneet vaatteet nopeasti. Mutta ei nuolaista vielä – Suuren Jukajärven ylitys on vielä edessä.

Olkapäät huutavat hoosiannaa. Vastatuulta taas, aallot vaahtopäiset. Hetkeksikään ei kannata levähtää, sillä tuuli lähtee viemään meitä nopeasti taaksepäin. Kun tulemme vihdoin viimein kannakselle, on ihana hiekkaranta kuin kangastus. Pulahdamme uimaan. Virkistävän uinnin jälkeen katson karttaa – enää neljäsosa matkaa jäljellä ennen leiripaikkaamme! Viimeisen selän ylitys menee hammasta purren.

Lieviskäjoella uskallan jo päästää huuliltani helpotuksen huokaisun. Joki vie kajakkia kuin itsestään, ja voin vain nauttia matkanteosta. Sudenkorennot seuraavat kajakkia, joka lipuu läpi ulpukoiden ja lumpeenlehtien. Tätä melonta on parhaimmillaan – mielenrauhaa ja luonnon tutkimista. Ja siinä se on – Mikonpolven laavu, jossa meidän on tarkoitus yöpyä. Hernerokka ja makkara maistuvat perillä sanoinkuvaamattoman hyvälle. Myös uni tulee nopeasti, vaikka aitan lattialla onkin vain ohut patja, ja joka paikkaan kolottaa.

Aamulla herään virkeänä ja täynnä uutta tarmoa. Melontamatkaa on jäljellä enää tunnin verran jokea pitkin, ja isä autoineen odottaa meitä Sulkavan tien varressa. Eihän tämä niin paha ollut – ensi kesänä uudestaan!

Mari Lääperi

Kemppilän Myllykoskella kajakki pitää kantaa Suuren Jukajärven rantaan. Siitä alkaa rankka selän ylitys. Kuvaaja Mari Lääperi