torstai 14. marraskuuta 2019

.

Talvisodan suurin ilmataistelu 29. päivä helmikuuta

Ruokolahtelaisessa 1.3.1990 Sulo Siitonen kirjoitti Ruokolahden suuresta ilmataistelusta.

Talvisodan suurin ilmataistelu käytiin Ruokolahdella. Se tapahtui helmikuun 29. päivänä, Rasilan ja Kaukopään välillä ja siihen osallistui yli 50 lentokonetta. Niistä oli 15 suomalaisia Rasilan tukikohdan 20 koneesta. Taistelu oli ankara ja tunnelma sanoin kuvaamaton, sanovat silminnäkijät. Viisitoista minuuttia kesti meteli, pauke ja ryske kirkonseudun yllä. Suomalaisten tappiot taistelussa olivat 6 konetta ja kolme lentäjää. Neuvostoliiton menetykset kahdeksan konetta ja niiden miehistöt.

Tämän mahtavan ilmataistelun silminnäkijöitä olivat mm. opettaja Pentti Ahonen ja lääkintäalikersantti Väinö Rita. Seuraavassa he kertovat vaikutelmiaan ja kokemuksiaan tuosta kuuluisasta taistelusta.

- Päivä oli tyypillinen talvisodan aikainen, kirkas ja kylmä, kertoi Pentti Ahonen, muistellen, että hän oli tuon päivän aamuna tullut kotiin kirkonkylän kansakoululle lentolaivueen vartiointitehtävistä Rasilan laivarannasta, jossa oli 20 kappaletta suomalaisia hävittäjäkoneita. Koneet olivat tyypiltään yksitasoisia Fokkereita ja Englannista saatuja kaksitasoisia Gladiatoreita. Fokkerit olivat tuohon aikaan kovan raudan maineessa, kun taas Gladiatorit olivat jo vanhentuneita ja hitaita.

- Asuntomme keittiön ikkunasta oli hyvä näköala kirkon suuntaan ja noin klo 10 aikaan suomalaisen Gladiatorin ollessa lennolla kirkolta Kaukopään suuntaan tuli Käringin suunnalta punatähtinen Tsaika tulittaen samalla Gladiatoria. Suomalaiskone syttyi tuleen. Jotain näytti irronneen koneesta ja samalla kone alkoi syösyä alas pudoten Sipiniemen taakse. Tsaika teki nopean käännöksen etelään ja sitä tavoitellut Fokker sai hitaampana tyytyä toiseen tilaan.

- Gladiatorin lentäjä oli Pentti Kosola, Vihtori Kosolan poika, joka tapasi matkansa pään Saimaan jäällä. Hän oli hypännyt koneesta, mutta koneen ollessa jo matalalla, laskuvarjo ei ennättänyt aueta ja lentäjä murskautui Saimaan jäähän.

- Kone sukelsi jään läpi Saimaaseen Sipiniemen edustalla Kartsaaren kärjen kohdalle. Kohta tuon jälkeen kiirehdin tapahtumapaikalle, jossa oli todettavissa vain avanto jäässä, eikä koneenosia jäällä, ei edes tasoja. Pienen matkan päässä avannosta oli paikka, johon lentäjä oli pudonnut. Hänet oli jo viety pois.

- Tukikohdan koneet olivat olleet sinä aamuna partiomatkalla ja olivat palaamassa ja laskeutumassa jäälle, kun Tsaikan lentäjä ilmeisesti vakoilulennollaan pääsi yllättämään laivueen ja myöskin toteamaan sen oleskelupaikan. Nähtävästi juuri tämän paenneen lentäjän ansiosta koettiin muutaman tunnin kuluttua se suurhyökkäys.

Tsaikan lentäjä oli saanut vakoilluksi, missä päin Vuoksenlaaksoa ja sen tärkeitä siltoja vartioivat hävittäjät todella majailivat. Nämä herhiläiset olivat sodan alusta saakka olleet juuri ne, jotka olivat tuntuvasti harventaneet venäläisten pommikonelaivueita ja käännyttäneet monet laivueet pois näiden tärkeiden kohteiden liepeiltä. Jo kohta sodan alkuvaiheessa siirrettiin Immolan lentokenttää tukikohtanaan pitäneet koneet Saimaan jäälle Rasilan rannalle, joka runsain puin naamioitiin metsäksi. Naamioinnissa onnistuttiin niin hyvin, että piilopaikka pysyi viholliselta salassa aina helmikuun viimeiseen päivään saakka.

 

- Tuona muistorikkaana päivänä oli aamupäivän kuluessa annettu jo monta ilmahälytystä, muta noin klo 13 aikaan annettu hälytys poikkesi paljon muista, sillä sitä säestivät jo konekiväärien räikeä rätinä ja hävittäjien valtava pauhu. Kun sitä menimme ikkunan äärelle katsomaan, koimme mykistävän näytelmän. Lentokoneita oli kirkon suunnassa taivaalla niin paljon, ettei niiden määrää voinut edes summittaisesti arvioida. Oli omia Fokkereita, Gladiatoreita ja outoja venäläisiä lyhyitä tynnyrin  muotoisia Tsaikoja, jotka räikeine punaisine tähtineen vaikuttivat maisemaan sopeutumattomilta, aivan kuin ne olisivat vieraalta planeetalta. Niin pelottavaa niiden näkeminen silloin oli.

 

- Erästä kaksintaistelua tulin erikoisesti seuranneeksi. Rasilan suunnasta kohti Kaukopäätä oli nousussa kaksitasoinen hidas Gladiator ja sitä ahdisteli Tsaika, joka nopeana oli milloin milläkin puolella, mutta joutui aina tekemään kaarrot pitkiksi suuren nopeutensa takia. Kun Tsaikka kävi tekemässä käännöstä, kohosi Gladiator sillä välin aina ylemmäksi ja kiemurteli itsensä pois Tsaikan konekivääritulesta. Lopulta kuitnkin kävi niin, että koneet ajoivat toisiaan kohti konekiväärit tulta syösten. Gladiatorista alkoi ilmestyä savua ja tulta. Se alensi korkeuttaan ja kääntyi loivaan syöksyyn, mustan savujuovan voimistuessa ja kone katosi Sipiniemen taakse. Sinne päättyi lentäjän viimeinen lento.

- Tuo oli koko tapahtumasta vain yksi pieni osa, sillä kaikkea tapahtunutta ei ehtinyt yhtäaikaisesti seurata. Kun nyt jälkeenpäin tietää, että taisteluaika oli vain 15 minuuttia, niin tuntuu vieläkin ihmeelle, että niin paljon tapahtumia ennätti sisältyä noin lyhyeen aikaan. Tuon päivän kokemukset ja näkemykset olivat jotain niin suurta sekä tavattoman vaikuttavaa ja järkyttävää, että oli pakko tuntea oma vähäpätöisyytensä jo pelkästään sen valtavan pauhinan johdosta, minkä 50 000 hevosvoiman ilmassa mylläävä ääni muodosti. Hiljaisuus tuon jälkeen tuntui melkein epätodelliselta.

- Kun taistelu oli laantunut ja laivue koottu taas tukikohtaansa, oli masennus suuri. Kuusi koneista ei saapunutkaan. Tiedettiin myös, että ainakin kolme lentäjäluutnanttia, Tatu Huhanantti, Erkki Halme ja tanskalainen Kristensen olivat saaneet surmansa.  Toinen tanskalainen luutnantti, edellä mainitun Kristensenin veli ja Olavi Lilja pelastuivat laskuvarjoilla. Vääpeli Toikka syöksyi koneineen aivan tukikohdan viereen, mutta pelastui pehmeään lumeen, vaikka kone pirstoutui pieniin osiin.

 

Lääkintäalikersantti Väinö Rita kertoo:

- Sain komennuksen hävittäjälaivueeseen jouluyönä. Silloin oli pakkasta Rasilassa 34 astetta ja majapaikakseni tuli kunnan toimistorakennus. Päivystyspaikka oli talon rantasaunalla ja toimin lääkintäaliupseerina lennostossa. Lennoston toinen laivue oli Rasilan puolella ja toinen laivue saaren puolella. Tuon suuren tapahtuman aatto eli helmikuun 28.päivä oli pilvinen ja sumuinen, joten lentää ei voinut ja lentäjät olivat sen vuoksi päivystysmatkalla rantasaunalla, joukossa mukana myös Pentti Kosola. Ajankuluksi kuunneltiin radiota ja Tiltun uutisia. Tiltu kertoi, tarkoittaen Pentti Kosolaa, että kyllä me tiedämme, että missä sinä miehentappaja ja naisenryöstäjä olet. Sinä olet Ukonniemessä ja sinun päiväsi ovat luetut. Siihen Pentti, että kylläpä on Tiltu kovalla päällä.

Pentti Kosolan päivät olivat tosiaan luetut. Tuosta hetkestä lukien hän ei elänyt vuorokauttakaan.

- Seuraavana aamuna, se oli helmikuun 29. päivä, Pentin ollessa Gladiaattorilla lennolla noin klo 10 aikaan Kaukopään lahden yllä, tuli idän suunnalta Tsaika, josta ammuttiin ja Gladiator syttyi tuleen ja menetti korkeuttaan. Siinä vaiheessa näytti, että koneesta putosi jotain ja arveltiin sitä lentäjäksi, mutta laskuvarjo ei auennut. Kone syöksyi jään läpi Saimaaseen Kaukopään lahdella. Riensin heti pulkan kanssa paikalle ja löysin lentäjän kuolleena läheltä avantoa, josta kone oli mennyt jään alle. Silloin totesin, että lentäjä oli Pentti Kosola. Siirsin hänen täydellisesti ruhjoutuneen ruumiinsa pulkkaan ja toimitin Tiuruniemen ruumishuoneelle.

- Joitakin tunteja tuon jälkeen, kun olin kirkon lähellä, alkoi suurilmataistelu, jossa taisi olla puolensataa lentokonetta yhtä aikaa ilmassa hyökkäillen toisiaan päin. Moottorien pauhu ja konekiväärien pauke olivat niin ylimitoitettu melske, ettei sitä pysty kuvailemaan. Luoteja satoi siinä määrin, että jouduin hakeutumaan suojaan kirkon seinustalle ja sieltä seurasin tilannetta. Eräästä palavasta lentokoneesta pelastautui lentäjä laskuvarjon avulla ja laskeutui aivan kirkon seinän viereen. Hän oli toinen Kristensenin veljeksistä ja kyseli, onko hänen veljensä jo tullut.

- Vähää ennen olin havainnut, että yksi suomalaiskone oli syöksynyt jäälle kunnalliskodin lähelle, johon hiihdin heti taistelun tauottua. Koneen moottoriosa oli syöksynyt jään läpi. Ohjaamo oli jään yläpuolella ja tulessa. Näin, että lentäjä oli ohjaamossa vaatteet tulessa, mutta tulen lieskojen takia apuun ei voinut mennä. Koneen perusteella arvelin, että lentäjä oli toinen Kristensenin veljeksistä. Tulen laannuttua ja irrotettuani vainajan ohjaamosta, totesin, että häneltä olivat molemmat jalat taittuneet.

- Kuusi konetta ja kolme lentäjää suomalaistappioina vetivät mielen matalaksi. Tukikohdan tunnelma sodan loppupäivinä koki matalaa profiilia, muisteli Väinö Rita. SVS