keskiviikko 13. marraskuuta 2019

.

Tienteon vuosikymmenet Ruokolahdella

Kirkkojen välinen tie johtaa Ruokolahden kirkolta Rautjärven kirkolle. Vuonna 1964 otetussa ilmakuvassa näkyy tien alkupää. Vasemmalle jää Vennonmäen koulu, joka ei näy kuvassa. Kuva on Ruokolahden kunnan arkistosta ja sen on ottanut Suomen Ilmakuva Oy.

 

Sotien jälkeen rintamalta palasi nuoria miehiä, jotka olivat viettäneet nuoruutensa sotien. Nyt he olivat vailla työtä. Samoin oli käynyt monelle evakkoperheen isälle. 6-tien rakentaminen kohti Simpelettä ja Parikkalaa toi töitä suurelle joukolle. Lapio, rautakanki ja hevonen olivat alkuun ne tärkeimmät työvälineet, joilla tärkeän tien rakentaminen pantiin alulle.

Tehkäämme aikamatka Vuokselta kohti pohjoista. Kun Vuoksi on ylitetty, matka kohti pitäjän kirkkoa jatkuu Vuoksenniskan läpi, Kaukopään pääportin editse mäkeä alas Saimaan rantaan. Sieltä noustaan hulppea nousu harjulle ja Immolan sahan kautta Törönlahteen. Ennen kuin kirkko näkyy, kavutaan vielä Törönvuoren rinnettä. Tuo nousu jäi pois, kun rantakalliota louhittiin.
Pian edessä on risteys, joka jakaa tien kahtia. Oikealle lähtee Kirkkojen välinen tie, ja vasemmalle kääntyvä tie vie kirkolle. Koska olemme matkalla Puumalan suuntaan, käännymme vasemmalle ja nousemme kirkonmäelle. Museon edessä oikealle kääntyvä tie vie meitä Rasilaan ja eteenpäin.

Pätilän pellon nurkalta laskeudumme Lanajoen varren rehevään laaksoon, ylitämme Lanajoen ja aloitamme nousun Rasmäkeen. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Niin nytkin. Pitkä ja loiva lasku vie lähes Saimaan pinnan tasolle. Tätä entistä tienpohjaa pitkin nykyisellä Lääväkorven hiihtoladulla on nyt pitkä ja uuvuttava nousu. Haloniemen kylän kohdalla siirrytään nykyisen asvalttitien toiselle puolelle ja kuljetaan siellä rantaharjuja pitkin kohti Virmutjokea. Kylän keskellä käännytään jyrkästi vasemmalle. Lukeehan tienviitassakin Vanha Puumalantie. Vasta Inkilänmäen juurella kohdataan nykyinen tie uudelleen. Ei välitetä siitä. Noustaan huima nousu Inkilänmäen päälle, josta vauhdikasta laskua kohti Kotaniemeä. Ja tietysti on käytävä taas kylän kautta.

Kun ollaan Syyspohjassa, voidaan todeta, että nykyinen tie noudattelee hyvin vähän entisen tien linjoja ja pohjia. Kiemurat, mutkat ja mäet ovat poissa, ja matkakin lyhenee melkoisesti. Mutta palatkaamme vielä Pappilanlahden pohjukkaan. Siinäkään ei olekaan enää kahden tien haaraa, vaan siinä on kolmaskin tie. Rasilan ohitustie rakennettiin 1950-luvulla.

Kirkolta kirkolle

Entäs sitten tämä Kirkkojen välinen tie. Se yhdistää kaksi kirkkoa, Ruokolahden ja Rautjärven kirkot. Se on yksi Ruokolahden vanhimmista maanteistä, mutkikas ja mäkinen kuin mikä. Sekin on osittain uudistunut, vaikka pääosin noudatteleekin vanhaa pohjaa.
Kokkomäki ylitettiin S-kirjaimen muotoisena. Se oli kova paikka kelle tahansa, mutta erikoisesti se koetteli raskaassa lastissa olevia kuorma-autoja. Autot saatiin ylös pienin nykäyksin, kun pyörien alle asetettiin siirrettävää topparia. Moinen keinottelu koitti monen auton turmioksi. Tänä päivänä Kokkomäelle noustaan varsin siivosti. Kokkomäen nykyisellä kallioleikkauksella ja Ukonsalmen sillan rakentamisella on hieno yhteenliittymä. Kun siltapenkereeseen piti saada läheltä kivilouhosta, syttyi kunnanjohdossa hieno idea. Louhitaan Kokkomäen kallio ja samalla oikaistaan jyrkkä ja mutkainen mäki. Niin tehtiin.

Pieni Huplin harju peltojen laitamilla ohitetaan tänään hieman kauempaa eikä myöskään nousta enää Hörkkölän mäelle. Heinon kiviliikkeen rakentama upea kivisilta sai jäädä entisen tien mukana vanhuuden lepoon. Tie vie kuitenkin sille toiselle kirkolle.

Kirkkojen väliseltä tieltä Pikku-Käringin pohjukasta lähtee Pohjiintie. Pohjalankila oli pitkään surkeitten ”teiden” takana. Vainajatkin tuotiin kirkolle hevosten vetämillä purilailla. Tientekoon liittyvät riidat viivästyttivät tien syntyä useita vuosikymmeniä. Rautionhovin isäntä amiraali Weumarnilla on suuri ansio tien syntyyn. Siitä tuli tosin kovin mäkinen ja mutkikas.
Jo 1930-luvulla aloitettiin linja-autoyhteys Pohjalankilaan. Matkanteko vaati kuljettajilta neuvokkuutta. Kun ilta-auto Pohjalankilaan tuli, jäi kuljettaja sinne yöksi. Aamulla lähdettiin paluumatkalle. Samoin meneteltiin monilla muillakin reiteillä.

1960-luvulla saatiin lähes viivasuoraan pohjoiseen kulkeva Särkilahden tie korvaamaan Pohjiintien. Se lähtee 6-tieltä Lohelan tienoilta. Uusi tie oli suuri helpotus sen suunnan liikenteelle.

Jokaisella tiellä on menneisyytensä

Äitsaari oli pitkään höyrylaivaliikenteen varassa. Reittilaivat Lappeenrannasta Savonlinnaan kulkivat Ukonsalmen ja Karoniemen kautta. Ruokolahden kolmas osuuskassa perustettiin vuonna 1914 Karoniemen taloon - aiemmat olivat Kuokkalammella ja Pohjalankilassa. Kun tietä Karoniemeen ei ollut, täytyi raha-asiat hoitaa laivateitse. Koska laiva kulki takaisin vasta seuraavana päivänä, oli yövyttävä kassatalossa. Tämän päivän kansalainen ei moiseen ryhtyisi. Laivaliikenne syrjäytti vähitellen kirkkoveneetkin. Oli helpompi matkata laivalla sunnuntaisin kirkkoon ja jumalanpalveluksen päätyttyä kotiin.

Kun laivaliikenne vuorostaan hiipui, oli tehtävä uudet suunnitelmat. Hännilään ei ollut minkäänlaista tietä. Ensimmäinen hevosajoneuvolla kuljettava tie rakennettiin kylästä laivalaiturille. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin rakentaa kunnon tie Äitsaaren perukoille saakka. Tie oli valmis 1950-luvun viimeisinä vuosina. Paikallistieksi se tuli vuonna 1962. Aiemmin kerrottiin, että Härskiänsaaren kapulalossi lopetti liikennöinnin. Tämä edellytti Äitsaaren Soinilasta lähtevän pengertien valmistumista 1970-1980-lukujen vaihteessa. Nyt oli Härskiäkin liitetty tavallaan mantereeseen. Pengertien rakentamisen jälkipyykkiä on pesty vuosikymmenet ja pestään edelleen.

Kuten jo aiemmin mainittiin, Virmutjoelta Sulkavan suuntaan kulkevan tienteko oli ollut todella tahmeaa hyvinkin korkealta tulleista nuhteluista huolimatta. Aikanaan se sitten valmistui. Heti 1970-luvun alkaessa tie pantiin suurelta osin uuteen muottiin. Lähtö ja koko ensimmäinen kilometri siirrettiin hieman pohjoisemmaksi. Koko Kalpiinviidan kylä ohitettiin ja Leppuukiven jälkeen pitkä suoalue ylitettiin uudesta paikasta. Eräjärven kylän ja Raja-Pellisen välinen tieosuus tehtiin uudelleen. Raja-Pellisestä erkaneva Jukajärventien alku oli jo kymmenisen vuotta aiemmin siirretty sinne.

Pohjalankilaan pääsee myös päällystettyä tietä Virmutjoelta. Tie kulkee Ilmajärven kautta melkoisessa pienten järvien sokkelossa, ja pitkä ja kapea Kivekänä-järvi ylitetään pengertietä pitkin.

Vesi lähes aina näkyvissä on tämän tien erikoisuus. Hyvinkin parikymmentä järveä tai lampea sattuu matkan varrelle. Risto Luukkonen kertoo seuraavassa lehdessä oman kotitiensä vaiheista.

Utulan ja sen ympäristön asukkaille vesitie kuntakeskukseen oli ollut se nopein ja suorin sekä kesällä että talvella. Syyspohjasta Utulaan ja sieltä eteenpäin kulkeva tie oli ilmeisesti koko Ruokolahden helpoin tie rakentaa. Kilometri tolkulla tasaista hiekkakangasta. Silti mutkia tiestä löytyy. Se kertonee sen, että tie on tehty vanhoille kulku-urille. Utulan pohjoispuolella Kyysmänlahden takana oleva Kekäleenmäki sai maantie-nimikkeen täyttävän tien vasta 1970-luvulla.    

Kotiseudun historiaa

Laajan pitäjän yhdistäminen maanteillä ei ole ollut helppo tehtävä. Se on vienyt aikaa ja tietysti rahaa. Yllä ovat kerronnassa olleet vain päätiet. Niitä yhdistävät toisiinsa pienemmät kylätiet. Ruokolahti on metsäpitäjä. Siksi tänne on kasvanut valtaisa määrä metsäautoteitä. Kaikki nämä muodostavat yhdessä hämähäkkiverkon, jossa on helppo siirtyä langalta toiselle. Surkea oli aloitussana tälle jutulle. Aika on tehnyt tehtävänsä. Surkeus on taakse jäänyttä elämää.

Yksi seikka on erityisesti jäänyt mieleeni. Uusien teiden myötä kylät jäivät sivuun. Ohitusteitä puhkottiin aivan uusiin maisemiin.

Maanteiden kehitys on kotiseudun historiaa. Kun kahdessakymmenessä vuodessa reilusti yli sadan KKI-kuukausivaelluksen aikana kiertelimme kotikunnassa, saimme tuon tuosta jalkojen alle niitä vanhoja tienpohjia. Oli nautinto kulkea niitä pitkin, kuvitella aikoja ja ihmisiä niillä ja kertoa kotiseudun historiaa.

Harri Tonder