sunnuntai 15. joulukuuta 2019

.

Kalevalan naiset kiinnostavat edelleen

Seutukunnan Kalevalaiset kokoontuivat huhtikuisena tiistai-iltana Taitotalolle yhteiseen iltaan. Paikalle saapui 30 Kalevalaista tutustumaan Irma Tonderin näyttelyyn ja kuuntelemaan Pirkko Muhosen kokoamaa esitystä Kalevalan naisista sekä nauttimaan Taideyhdistyksen makoisista kahvipöydän antimista.

Ajatus tutkia tarkemmin Kalevalan naisia syntyi viime vuonna, kun Kalevalaisten ryhmä esitti kansanrunoja sekä Ruokolahden että Imatran kirjastossa. Pirkko Muhonen on käyttänyt esitelmänsä lähteenä Kalevalan lisäksi Viljo Tarkiaisen vuonna 1911 julkaisemaa teosta Aino ja muut Kalevalan naiset.

Kalevalassa esiin tulevat naispuoliset henkilöt voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen luetaan nuoret naistyypit: Aino, Pohjan neito ja Kyllikki, jotka vastaavat Kalevalan kolmea miehistä pääsankaria, Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä.

Aino on kansalliseepoksen naisista herkin, hienoin ja runollisin. Hänen kohtalostaan on tehty runoja, sävelletty musiikkia, maalattu ja veistetty teoksia, myös näyttämölle nuori neitonen on päätynyt. Aino koki kovan kohtalon jo tyttöiässä kieltäydyttyään menemästä naimisiin äidin valitseman vanhan Väinämöisen kanssa.
- Aino joutui kauppakaluksi ennen aikojaan, totesi Pirkko Muhonen.

Syypäänä äidin lisäksi oli veli Joukahainen, joka lupasi siskonsa Väinämöiselle, kunhan tämä päästäsi hänet pois suosta. Aino ei saanut ymmärrystä edes äidiltään. Tuskaisena hän saapuu meren rannalle, valvoo yön itkien. Aamun sarastaessa hän lähtee kohti merellä näkemäänsä näkyä ja hukkuu tällä matkalla. Katumuksen kyyneleet eivät auta, vaikka äiti ymmärsikin menetelleensä väärin tytärtään kohtaan.

Pohjan neiti, Kalevalan kuuluisin kaunotar, on Louhin tytär. Rikkaudessa ja kyllyydessä kasvanut neitonen on aina saanut kaiken mitä haluaa. Ylpeydessään hän on kuitenkin yksinäinen kultakangasta kutova tytär, joka asettuu äitinsä tahtoa vastaan. Väinämöisen sijaan hän valitsee Ilmarisen. Sydämetön Pohjan neiti panee Kullervolle evääksi leivän, jonka sisällä on kivi ja saa päälleen Kullervon kirouksen.

Kyllikki kilpailee kauneudessa Pohjan neidin kanssa. Onnellisen nuoruuden elänyt Kyllikki päätyy ryöstettynä Lemminkäisen puolisoksi. Kyllikki ei malta pysyä pois kylältä, jonne hänen mielensä tyttövuosien tapaan tekee, eivätkä häntä kiinnosta talon työt. Lemminkäinen pettyy vaimonsa käytökseen ja lähtee sotimaan. Äidistä tulee Lemminkäisen apu ja turva. Kyllikistä ei enää puhuta, hänen tarinansa sammuu maineettomaan pimeyteen, toteaa Muhonen.

Äidit - toivossa väkevät

Toisen ryhmän muodostavat äidit, useimmat heistä ovat toimissaan hyvää tarkoittavia. Poikkeuksen tekee Louhi, joka edustaa ilkeää emäntää ja itsekästä äitiä. Ainon äiti katsoo perheensä etua. Väinämöinen olisi hyvä naimakauppa hänen tyttärelleen. Äiti ei ymmärtänyt eikä ottanut huomioon nuoren tyttären mielipidettä, aineelliset edut olivat tärkeämpiä. Ainon kova kohtalo saa äidin itkemään ja valittamaan lopun ikänsä: Eläkätte emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän niin kuin minä poloinen tuuittelin tyttöjäni kasvatin kanasiani.

Lemminkäisen äiti hemmotteli poikansa piloille mutta oli valmis pelastamaan tämän Tuonelan joesta.

Kullervon äiti oli kovia kokenut vaimo. Hän oli ollut sodan jaloissa, nähnyt kotinsa ja omaisuutensa palavan ja joutunut myös sotavangiksi. Nämä kokemukset olivat muokanneet hänestä lempeän äidin, joka ei halunnut tuomita ketään.

Yksi äideistä on Marjatta, joka kuvastaa katolisen kirkon legendaa Neitsyt Mariasta. Hän etsii poikaansa ja kuulee tämän juuttuneen suohon. Äiti rientää pelastamaan poikaansa. Tähän päättyy Marjatan taru Kalevalan kertomuksessa.

Nimettömät naiset

Kolmas ryhmä ovat muut naiset Kalevalan teksteissä. Yksi näistä on Mieroakka, joka häärunoissa kuvailee vanhan naisen vaiheita. Tyttösenä sai kulkea kukkana kujilla, aviossa ollessa joka puu puri, joka leppä leikkali, joka haapa hakkaeli.

Pirkko Muhonen toteaa, että Kalevalan naisilla on oma suomalainen sävynsä. Niissä ei ole viikinkinaisen sankaruutta, slaavilaista brutaalisuutta eikä etelämaista aistillisuutta. Kalevalan naisen tunnelaatu on vienompi, pehmeämpi ja heidän suhteensa elämään on tyynempi. Kalevalan naiset osaavat itkeä viljalti, hyvän mielen ilmaisuksi sopii käsien hykerteleminen.

Airi Ruokonen