torstai 21. syyskuuta 2017

.

Leijonan tarina elää

 

“Mie oon yks niitä joka näki sen leijonan”, Joel Sikiön kommentti aiheutti ensin pienen hämmentyneen kohahduksen, jonka jälkeen Kesäkahvila Kaikun tuvan täyttänyt väki hiljentyi  kuuntelemaan tarinan loppuun.

Kesäkahvila Kaikussa järjestettyyn Ruokolahden leijonan tarinan muistelutapahtumaan saapunut Sikiö kuvaili eteensä osunutta tapahtumaa 25 vuoden takaa. Hän kertoi, kuinka oli lauantai-illan suussa lähtenyt lenkille, kun noin puolisen kilometriä käveltyään hän yks kaks huomasi aukealla pellolla istuvan eläimen. Matkaksi Sikiö arvioi hänen ja eläimen välille satakunta metriä. Itsekseen istuva eläin oli iso, ainakin metrin korkuinen.

Tässä välissä leijonan muisteluun saapuneen väen joukosta kuului kysymys eläimen väristä. “Ruskia, ruskia niinku nyt nää leijonat ovat”, kuului Sikiön välitön ja varma vastaus. “Se istu siin ja mie näin, et sen häntäki oli siin kuppeel sillei, sil oli pitkä häntä ja musta tupsu oli hännän päässä”.

Todellakin oikea leijona!

Sikiö muisteli harmitelleensa, ettei kamera ollut tarttunut lenkille lähdettäessä mukaan ja jos nyt sitä olisi lähtenyt hakemaan, niin eläin olisi voinut hävitä pelolta. Hän kertoi, kuinka käänsi hieman päätään katsoakseen sivulleen. Tällöin eläin oli noussut ylös ja lähtenyt liikkeelle. “Siin mie sit näin oikei perusteellisest mite sil on häntä suoran siel takan”. Pellon reunaan päästyään eläin oli loikannut niskaojan yli pois pellolta. Tämän loikan näkeminen vakuutti Sikiön viimeistään siitä, että hänen silmiensä edessä oli hetki sitten ollut todellakin oikea leijona.
Tapauksen jälkeen Sikiö kertoi soittaneensa heti rajavartiostoon ilmoittaakseen havainnosta. Rajavartiostosta oltiin todettu, että et ole ainoa, joka on tänä päivänä nähnyt sen elukan.

Sikiö tuumasi, että jälkeenpäin tarinaa kertoessaan kukaan ei tahtonut uskoa asiaa. Kun hän kuitenkin oli ottanut puheeksi spekulaatiot Venäjän puolella kaatuneesta sirkusvaunusta, josta leijona olisi voinut karata,  tarinan täystyrmäämisen sijaan ihmisten mielet muuttuivat mietteliäiksi. “Se saatto sitteki olla totta”, oli Sikiölle lopulta pienen pohdinnan jälkeen myönnetty.

Epäilyjä ja kritiikkiä

Muistelutapahtuman aikana kuultiin myös muita kertomuksia leijonan tarinaan liittyen. Tapahtumien kulkua kertasivat muun muassa Lasse Kosonen, joka viranomaisena otti vastaan ilmoituksen ensimmäisen leijonahavainnon tehneeltä Martti Auviselta. Toimittaja Hannu Ojala kertoi tapahtumista toimittajan vinkkelistä. Oiva Keltanen kuvaili vaimonsa kanssa tekemäänsä jälkihavaintoa ja tapahtumien aikaan kunnanjohtajana toiminut Keijo Sikiö kertasi tapahtumia kunnan näkökulmasta. Kauppakasinon omistajina tapahtumien keskiössä olleet Sointu ja Erkki Muhli muistelivat myös tapauksen aiheuttamaa mylläkkää. Rajavartiolaitoksen esikunnassa työskennellyt Veikko Kovanen kertoi leijonajahdin kulusta ja Eräjärven kyläaktiivi Lauri Husu muisteli myös tapausta. Lisäksi kuultiin myös muistelutapahtumaan saapuneen väen omakohtaisia kokemuksia ja tarinoita leijonaan liittyen.

Kuten aiheeseen kuuluu, kritiikkiäkin leijonan legenda sai osakseen. Eritoten epäilyksiä herätti eläimen alkuperä ja spekulaatiot sirkusjunan kaatumisesta, tällaisesta tapauksesta kun ei  100% luotettavaa tietoa kaikkien mielestä ollut. Eipä eläimestä saatu myöskään näköhavaintoa suoraan viranomaisten tai asiantuntijoiden toimesta, joten legenda jäi leijumaan vähän kuin ilmaan. Toisaalta, jälkihavainto varmistettiin petotutkijan toimesta aidoksi.

Muistellessa todettiin myös, että kesäisen luonnon peitteisyys teki eläimen havaitsemisesta todella vaikeaa. Sirkusjunasta karanneen eläimen tilalle tarjottiin myöskin teoriaa venäläisten sotilaiden lemmikkileijonasta, joka olisi voinut lähteä omille teilleen.

Näyttely heinäkuun ajan

Kesäkahvila Kaikussa on nähtävillä leijonan tarinasta kertova näyttely, jossa jokainen voi käydä itse tutustumassa tapahtumien kulkuun ja tekemässä omat johtopäätöksensä tämän unohtumattoman  tapauksen paikkansapitävyydestä. Näyttely on avoinna kahvilan aukioloaikoina aina heinäkuun loppuun asti.

Henri Niiranen